IRC-Galleria

Aika ei ottanut minua ikinä huomioon,
ainoata lastaan,
yksinäistä viisaria
tunnin ja minuutin perijää.

Minullakin oli ystäviä,
mutta äitini kulutti heitä,
he eivät jaksaneet pyristellä vastaan,
ajan hitaasti soljuvassa virrassa.

Jäin siis yksin ajan myötä,
hönkimään tuuleen kysymyksiäni,
jonka kaiut jotkut kuulevat,
toiset taas eivät.

Maailmankaikkeuden pyövelit jättivät minut myöskin rauhaan,
vaikka itkin ja huusin,
vaadin kuolemaa,
sain iäisyyden.

Maailma on liian vahva ja väkevä,
jotta saisin siitä otteen,
se ei irrota,
ei päästä otteestaan,
ei anna minun tippua.

Pysyvyyden illuusio on hakattu minun otsaani,
enkä saa pestyä sitä pois,
äitini on julma,
mutta jumala on julmempi.

Nyt minunkin käteni ovat ryppyiset ja laikukkaat,
hiukseni meren harmaat,
äitini on kuollut pois,
ehkä minäkin saan rauhan.

- Kalle Jalonen 2009