IRC-Galleria

Tuo "Köh" edellisen päiväkirjamerkintäni otsikossa taisi olla huono enne. Nimittäin nyt sen kaveriksi on liittynyt muutama muukin samanlainen, sekä vielä "Ysk" ja "Niisk". Olin nimittäin jo eilen iltapäivällä kaupungilla haahuillessani aistivinani olossani kummaa heikotusta ja pienehköä päänsärkyä, mutta kuittasin oireet asiaankuuluviksi, elämän silloin tällöin ilmaantuviksi normiongelmiksi. Diagnoosi oli väärä. Herätessäni tänä aamuna varsin inhimilliseen aikaan 07.30 ilman pätevää syytä, tajusin olevani melko surkeassa kunnossa. Pääsin lihaskivuiltani juuri ja juuri hilautumaan vessaan ja kurkustani kuuluvalla olemattomalla pihinällä oli täysin turhaa edes yrittää kommunikoida kenenkään kanssa. Raahasin surkean olemukseni keittiöön ja vilusta täristen etsin kuumemittarin käsiini, joka räväytti tylyn totuuden silmieni eteen. Lähemmäs 38 astetta kuumetta, flunssa taas vaihteen vuoksi ja kunnon yskä kaupan päälle. Johan tässä on silti ehdittykin jo ainakin melkein kaksi viikkoa olemaan suurin piirtein terve.

Olen viime syyskuusta asti opiskellut Porissa innosta puhkuen kohti tulevaa ammattiani sairaan- ja terveydenhoitajana. Lukeminen on pääosin ollut todella mukavaa, asiantuntevien opettajien ohjaamana on hyvä oppia, MUTTA, joskus aina koulumme muutama yleinen käyttäytymismalli ihmetyttää minua hyvin suuresti. Esimerkiksi oppilaitoksemme opintojakson osa nimeltä lääkelaskut.

Syksystä asti meitä opiskelijoita on peloteltu hermoromahduksen partaalle tulevalla karmealla lääkelaskukokeella, jonka läpäisevät vain harvat ja valitut, ja nekin todennäköisesti vasta kolmannella yrityskerralla. lääkelaskujen alkaessa meno sen kun yltyi, ennen ensimmäisen aihekokonaisuuden käsittelyä opettaja pohjusti opintojaksoa varmaakin varmemmin varjostavan paniikinomaisen ilmapiirin selittämällä hyvistä uusintamahdollisuuksista, koska "kuitenkaan suuri osa ryhmän oppilaista ei tulisi läpäisemään koetta". Ryhmämme tutor-opiskelijatkin maalailivat selityksissään aiheesta kohtalaisen kokoisia kauhukuvia luokkamme suurin piirtein haukkoessa henkeään kauhusta, lukuun ottamatta muutamaa harvinaisen kylmäveristä poikkeusta, kuten esimerkiksi minua, jotka kuuntelimme vuodatusta hyvinkin epäuskoisina ja suurella varauksella.

Opintojakson edetessä moisella asennekasvatuksella ahdistetut toverini laskivat laskuja kynät ja aivot sauhuten, ja tuloksia vertaillen, osan ahdistuessa entistä enemmän luullen menettävänsä viimeisetkin järjenhivenensä valtavan hermopaineen alla. Porukassamme liikkui jopa hurjia juttuja opiskelijoista, jotka eivät olleet koskaan valmistuneet roikkumaan jääneiden lääkelaskujen takia. Itse otin tunnit kylmän rauhallisesti, tein kyllä muistiinpanot ja laskin tehtäviäkin, mutta koko kurssin aikana en oikein tajunnut mikä se paljonpuhuttu lääkelaskujen pahin vipu on. Enkä totta puhuakseni ymmärrä vieläkään. Tentti tuli, ja meni ainakin minun osaltani heittämällä läpi ilman viikon kestävää (tai edes edellisen yön) järkyttävää asioiden tankkausta. Yllättävän harva silti sai kokeesta hyväksytyn ensimmäisellä, tai toisellakaan yrityksellä, johon olen pohtinut kovasti syytä viime päivien aikana. Kouluni alkaessa appiukkoni selaili lääkelaskukirjaani ja totesi omaan rauhalliseen tapaansa, että on se hyvä, kun ammattikorkeakoulussa on aikaa vielä kerrata peruskoulun laskutoimituksia. Itse olen asiasta täysin samaa mieltä. Keskiverto-yläasteelainen osaisi takuuvarmasti laskea lähes kaikki lääkelaskut ilman sen suurempia ongelmia tai panikoimisia.

Ongelma ei olekaan siinä, että laskut olisivat vaikeita, tai edes haastavia, eikä siinä, että sairaanhoitajaopiskelijat olisivat jotenkin tavallista yksinkertaisempaa porukkaa, vaan siinä
millainen kuva opintojaksosta annetaan etukäteen. En ole vuoden kestäneen opiskeluni aikana kuullut yhdenkään ihmisen sanovan ainuttakaan positiivista sanaa lääkelaskujen suorittamisesta, sen sijaan järkyttävää kauhupropagandaa tehtävien ylitsepääsemättömästä vaikeudesta saa kuulla joka tuutista kyllästymiseen saakka.

Lääkelaskujen kammoksuminen näyttää kaikenlisäksi olevan täysin yleismaailmallinen ilmiö. Muutaman tuttavani ovat vakavaan sävyyn varoitelleet minua niiden kimuranteista piirteistä, jotka usein kuulemma paljastuvat lopulliseen karmeuteensa vasta koetilanteessa. Kumma kyllä en itse koko opintojakson aikana kokenut ainuttakaan kuvatun kaltaista tuntemusta. Päinvastoin, ensimmäisellä tunnilla käydessämme läpi allekkain-kertolaskua, verrantoa ja ensimmäisen asteen yhtälöä tunsin itseni täydeksi taukiksi. Enkä tosiaankaan siksi, etten olisi ymmärtänyt jotakin näistä hyvinkin vaativista aiheista (mikäli verrataan kurssin muuhun aihepiiriin), vaan koska olisin tahtonut hakata päätäni seinään tuntiessani itseni täydellisen aliarvioiduksi yksilöksi.

Joka tapauksessa, jossain kohtaa organisaatiota jollakulla on asennevamma, koskien joko terveydenhoitajaopiskelijoiden älykkyysosamäärän arviointia tai suuntautumista painostavan ja pelottelevan opetustavan suosimiseen. Oli kumpaa hyvänsä, lopputulos ei käy minun järkeeni: Oppilaitos, joka pitäisi tuottaa hyvin koulutettuja terveydenhuoltoalan ammattilaisia aiheuttaa puolelle opiskelijoistaan itsetuntokriisin onnistumalla stressaamaan opiskelijan lääkelaskuista niin, että ne alkavat oikeasti tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta. Todellisuus on monesti tarua ihmeellisempää, ja yksinkertaisempaa. Tässäkin tapauksessa vaikeasti ajattelemalla saa itsensä takuuvarmasti häkeltymään ja sössimään koko tentin, mutta heittämällä vapaalle ja laskemalla tehtävät pelkällä maalaisjärjellä pääsee näemmä hyvinkin pitkälle.

Olin eilen juuri saapunut vetämästämme rukouskokouksesta, ja olin tuhoamassa anopin paistamaa pizzaa kaamean influenssan (tms.) kourissa, kun tajusin, että mikäli mikään ei menisi aivan totaalisesti pieleen, saisin kerrankin nukkua kunnolliset yöunet. Nimittäin kunnolliset unet alkaen illasta, edellisen viikon unikokemukseni kaikessa järkettävyydessään olen yrittänyt mitä tehokkaimmin unohtaa. Katsahdin epäilevänä rannekelloani, mutta sain kuin sainkin todeta elävämme todellakin vasta 21:30 paikallista aikaa. Syötyäni säntäsin kiireen vilkkaa kylppäriin iltapesulle ja sieltä salamannopeasti peiton alle hyvin epätodellinen fiilis takaraivossani. Siitä oli muistaakseni vuosia, kun meikäläinen on viimeksi saanut hilattua itsensä yöpuulle ennen iltakymmentä.

Ennen nukahtamistani muistan vielä hihkuneeni onnesta seuraavana päivänä koittavaa ja kauan odotettua parturikäyntiä suunnitellen. Tajuntani liihotteli unen ja valveen rajamaille epänormaalin nopeasti, ja pian nukahdinkin tietokoneelta kantautuvan Beavis & Butthead-möykän saattelemana.

Aamulla heräsin hirvittävään yskäkohtaukseen, ja luulen, että mikäli vatsalihakseni olisivat vähääkään nykyistä heikommassa kunnossa, olisi räkätauti vienyt minusta voiton, lopullisesti. Aikani istuallani kröhittyäni nousin ja suunnistin vessaan, josta palattuani ihmettelin aikaista heräämistäni, koska miehenikin oli vielä nukkumassa. Päättelin kellon olevan noin kahdeksan, ja ajattelin jäädä jalkeille, koska olin kuitenkin täysin virkeä ja koulutehtäviäkin oli ehtinyt kasautua aivan liikaa. Katsahtaessani kelloa kuitenkin totesin sen näyttävän vasta 00:07 ja hilasin itseni riemuissani takaisin vuoteeseen autuaallisesti tiedostaen kuinka pitkään yötä olisi vielä jäljellä...

Ja pitkään oli. Kieputtuani hereillä alkajaisiksi tunnin, aloin epätoivoissani selata kännykkäni puhelinnumerolistaa ja poistella ylimääräisiä ja tuntemattomien nimien taakse kätkeytyviä numeroita. Käytyäni koko listan läpi etu- ja takaperin, koetin uudestaan saada unenpäästä kiinni, tällä kertaa huomattavasti paremmalla menestyksellä. Ei vienyt aikaakaan, kun simahdin totaalisesti.

Heräsin outoon kramppiin varpaissani ja tuttuun tapaan jouduin tovin runnomaan kinttuani lattiaa vasten saadakseni sen jälleen ojentautumaan luonnolliseen asentoonsa. Epäilykseni heräsivät huomatessani mieheni nukkuvan edelleen vieressäni ja sieppasin kellon välittömästi käteeni. 02:15! "Ei voi olla totta", puhisin ja mietin miten ihmeessä saatoin olla täysin pirteä nukuttuani kokonaista kolme tuntia ja nekin hajautettuna. Päätin olotilaani uhmaten yksinkertaisesti nukahtaa uudelleen, ja työnnyin peiton alle sulkien silmäni tiukasti.

Puoli tuntia maattuani nousin istualleni ja sytytin valot. Mittasin kuumeeni ja totesin mittarin näyttävän täysin normaalia lukemaa ensimmäistä kertaa viimeiseen kolmeen viikkoon. Mieheni alkaessa vääntelehtiä sammutin nopeasti valot, että edes joku tässä talossa saisi nukkua. Seuraavaksi aloin käydä läpi tekstiviestejäni, mutta huomattuani sen olevan täysin turhaa touhua piristyessäni entisestään, lopetin, ja aloin suunnitella tulevia menojani, muistaakseni ensi heinäkuulle asti. Seuraavaksi kokeilin kaikkia mahdollisia potentiaalisia nukkuma-asentoja: kyljellään, selällään, mahallaan tyynyllä tai ilman, enemmän tai vähemmän x-asennossa, kädet niskan takana, jalat roikkuen lattialla. Tulos oli heikohko, mieheni alkoi osoittaa heräämisen merkkejä kaiken vääntelehtimiseni jälkeen, joten päätin tyytyä makaamaan selälläni raivosta kihisten.

Kissani Tiku hyppäsi mahani päälle, kuin myötätuntoa osoittaen ja jäi siihen nukkumaan, mitä tapahtuu hyvin harvoin. Ajattelin nyt viimeistään nukahtavani kissani kehräykseen, mutta toisin kävi. Armaan lemmikkini kuorsattua hyvän tovin aloin saada tarpeekseni ja hilasin itseni tietokoneelle. Näppäiltyäni tunnin kaikkea mahdollista turhuutta, päätin koettaa vanhaa konstia ja juoda lasin maitoa. Keittiöön raahauduttuani ajattelin vielä tehostaa vaikutusta syömällä yhden näkkileivänviipaleen vuoteessa, kuten pienenä lukemissani Tiina-kirjoissa tehtiin, jos ei saanut unta. Mussutukseni tuloksena sänky oli täynnä teräviä leivänmuruja, jotka eivat todellakaan edesauttaneet nukahtamistani.

Kuudelta päätin antaa periksi ja nousin ylös. Puin vaatteet ja päätin alkaa säveltämään, senkin uhalla, että naapurit uhkaisivat takavarikoida pianomme yöllisen häiriköinnin vuoksi. Olohuoneen vuodesohva oli edelleen levitettynä (ks. 4.10. merkintä) ja päätin kuitenkin oikaista siihen hetkeksi ennen luomisprosessini alkamista. Toinen kissani, Taku käpertyi tällä kertaa viereeni ja ilmeisesti sillä on taito hyppysissään, tai tassuissaan, koska heräsin samasta paikasta kymmentä vaille yhdeksän mieheni ravisteluun hänen tivatessaan tarvitsisinko autoa tänään vai en.

Kuusi tuntia kaikenkaikkiaan sain keräiltyä hyvin hajanaista lepoaikaa. Mutta sen päätin, että sai oli viimeinen kerta, kun meikäläinen yrittää muuttaa nukkumistottumuksiaan. Sellaisesta ei vain näemmä voi seurata yksinkertaisesti mitään hyvää.

Satuin tänään Porin keskustassa päämäärättömästi haahuillessani eksymään Sokokselle. En oikein aluksi tajunnut mikä on meininki, paikka oli täynnä kuin ammuttu, hyvä kun pääsin kyynärpäätaktiikalla juuri ja juuri etenemään ihmismassassa kohti kosmetiikkaosastoa. Tarkasteltuani hetken erinäisiä lappuja, lippuja ja tuotekoreihin kiinnitettyjä miinus kolmeakymmentä prosenttia julistavia plakaateja, tajusin Sokoksella olevan jonkinnäköinen 3+1 päivän alennuskampanja. Käytävät oli raahattu viimeisen päälle täyteen jos jonkinlaista kippoa ja koria täynnä alehiuslakkoja, -deodorantteja ja luomivärejä. Ja juuri kyseisten kippojen läheisyyteen pääseminen tuotti hyvin suurta tuskaa, ainakin niille naisparoille, joita meikäläinenkin joutui edeltään teilaamaan päästäkseen hypistelemään tosihalpoja suihkukukkasia ja varpaanerottimia.

Alennusmyynneissä ajantaju katoaa. Sitä ei tajuakaan katselevansa haltioituneena ympärilleen ja näyttävänsä täydeltä idiootilta silmät ammollaan ja pää täynnä ostopäätöksiä. Mitä enemmän koriinsa kerää huikeasti alennettua ja täysin hyödytöntä kamaa, sitä enemmän sitä on saatava lisää. Minulla oli alunperin suunnitelmissa suunnistaa Citymarkettiin ostamaan jauhelihaa, maitoa, kynttilä ja tulitikkuja, mutta Sokoksen alen imaistua minut markkinahumunsa ryöpytykseen olin täysin kykenemätön lähtemään yhtään mihinkään seuraavaan pariin tuntiin.

Kun olin haalinut ostoskoriini kaiken mahdollisen mitä itse toivoin ja halusin, aloin jopa pohtia mitä kaikkea halpaa ja ehdottoman välttämätöntä voisin ostaa miehelleni ja sukulaisilleni, ystävistä nyt puhumattakaan. Siinä vaiheessa omatuntoni tosin onneksi alkoi naputtaa budjettini suistuvan tällä menolla konkurssin syöksykierteeseen, joten minun oli pakko hetkeksi hidastaa tahtia ja suoda muutama ajatus tulevan kuukauden vuokralle ja sähkölaskulle.

Kilometrin mittaisen kosmetiikkaosaston kassajonon jälkeen kirmasin muovipussini ja liikaa keventyneen kukkaroni kera alakertaan, josta mukaani tarttui vielä jos jonkinlaista tilpehööriä kynttilänalusesta tiskiharjanpäihin. Kiepattuani vielä ruokaosaston kautta pussieni paino alkoi olla jo päätähuimaava, joten päätin tehdä tämän päivän ainoan järkevän päätöksen ja lähteä kotiin.

Mistä johtuu, että alennusmyyntien pelottava yliote ilmenee aina liian myöhään? Sitä kuvittelee ostaneensa kauheat määrät kaikkea kivaa, hyödyllistä ja ennenkaikkea ihanan halpaa, mutta todellisuuden tullessa ilmi, pengottuaan kotona suurenmoiset ostoksensa, totuus on lähestulkoon aina taruakin ihmeellisempää. Hilattuaan kaikki ostoskassinsa suurella tuskalla ja vaivalla kotiin keskustan halki ja raahattuaan ne vielä kerrostalonsa portaita ylös painovoimaa uhmaten, saakin lopulta todeta ostaneensa pelkkää normaalihintaista krääsää alehullunmyllyn kustannuksella. Joka alennusmyynnin jälkeen sitä huomaa kiristelevänsä hampaitaan ja vannovansa kiertää tulevaisuudessa kaikki alekeskukset kaukaa, mutta länsimaisen naisen luonnolle ei vain voi mitään. Alelta ei voi välttyä, halusi sitä sitten tai ei.

Satuin vetämään koulussani järjestetyissä englannin ja ruotsin lähtötasotesteissä ilmeisen hyvin, ja näin välttämään keskiviikkoisin järjestettävät kielten kertauskurssit. Eli toisin sanoen lukujärjestyksessäni on joka keskiviikko ylimääräinen vapaapäivä, joka katkaisee muuten karmivan opiskeluviikon autuaallisesti kahtia. Joka tiistai körötellessäni Porista kohti kotia manaan ainaista väsymystäni ja lupaan itselleni takuuvarmasti mennä nukkumaan viimeistään kello 22 ja nukkua piiitkät ja virkistävät öyunet ollakseni taas torstaiaamuna kuudelta pirteä kuin peipponen.

Tiistaisen aseptiikantenttini jäljiltä kotiin raahustaessani olo oli kuin milläkin raadolla. Edellisinä öinä unet olivat taas jäänet viiteen-kuuteen tuntiin, eikä suinkaan siksi, että olisin muka lukenut tenttiin, vaan koska en yksinkertaisesti kykene menemään viikonloppuisin aikaisin nukkumaan, vaikka kotona ei olisi kertakaikkiaan mitään tekemistä. Ulko-oven avatessani sain taas todeta samaisen sotkun odottavan sisällä, mikä sinne kotoa lähtiessäni oli jäänyt. Tavallisuudesta poiketen en alkanut siivota, vaan rojahdin miehekkäästi sohvalle makaamaan ja päätin vakaasti, etten liikahda senttiäkään ennen kuin hilaisin itseni oikeasti nukkumaan. Lähestulkoon täysin sain lupaukseni pidettyä, ennen nukkumaanmenoa kiskouduin ainoastaan saunaan ja takaisin sohvalle, ja unten maille pääsin poikkeuksellisesti jo ennen kahtatoista.

Ensimmäinen muistikuvani aamusta on tietokonekaijuttimista kantautuva ihme möykkä, jonka johdosta sieppasin peittoni ja raahasin itseni olohuoneen sohvalle. Seuraava muistikuva onkin sitten klo 15.30 jolloin vääntäydyin ylös ja tyrmistyksekseni totesin haaskanneeni koko vapaapäiväni X-asennossa vuodesohvalla. On jotenkin merkillisen masentavaa tajuta kauppojen menevän kiinni, ennen kuin on syönyt edes aamupalaa.

Edes vapaapäivänä ei pitäisi nukkua ilman herätyskelloa. 15 tunnin yöunien jälkeen ei todellakaan tunne itseään virkeäksi, päinvastoin. Vapaapäivän kuluessa ihme vetelehtimiseen, sitä melkein alkaa toivoa olevansa jo koulussa tai ihan missä vaan tekemässä mitä tahansa järjellistä. Ensi viikolla taidan vahingosta viisastuneena tavalliseen tapaan siivota koko päivän huonosti nukutun yön jälkeen. Kuitenkin se on näemmä virkistävämpää, kuin lyhyeksi jääneiden öiden paikkailu kertaheitolla. Kuolema kuittaa univelat ja yhtälailla kuin ikuisuus, puolinukuksissa hortoiltu vapaapäivä on pitkä hetki.

Koin aamupäivällä jälleen kerran elämäni järkytyksen. Hilatessani itseäni autuaan tietämättömänä rappusia ylös kohti Porin-luukkuani, sain tyrmistyksekseni todeta asuntoni oven olevan sepposen selällään rappukäytävään. Hiivin reppuni kanssa hyvin epäluuloisena sisään ja ensimmäiseksi tarkistin vessan, komerot ja sängynalustan epämääräisten hiippareiden ja juoppojen varalta. Tovin päästä tosin tajusin, että juopoilla harvemmin on kerrostalojen yleisavaimia, mutta parempi katsoa kuin katua.

Ehdin jo hetken epäillä omaa huolellisuuttani ja pohdin pääni puhki olisinko muka voinut itse jättää ulko-oven auki. Minähän aina nimenomaan tarkistan, että ovi varmasti menee lukkoon. Pakkohan se on, kun samassa rapussa asustelee kaikkia kummallisia tyyppejä, muun muassa rappukäytävässä LUJAA laulava mies (musiikillisissa taidoissa ei pahemmin kehumista), nainen, joka höpisee yöt läpeensä (toivottavasti ei yksin, mutta toisaalta, kenellä muka on vieraita klo 03:00?!) ja isännöitsijäkin on kieltämättä ihme hyypiö. (isännöitsijällä tosin taitaa olla avaimet joka tapauksessa, mutta kuitenkin.) Seuraava epäilyni kohde oli aviomieheni Riku, mutta pienen järkeilyn jälkeen muistin lähteneeni perjantaina kämpältä itse viimeisenä.

Tilanne alkoi vaikuttaa uhkaavalta. Jos ovea en ollut jättänyt auki minä, eikä Riku, niin kuka??

Lähemmän tarkastelun jälkeen löysin eteisen lattialta, jokapäiväisen hervottoman mainospinoni alta pienenpienen tiedotelappusen, jossa kerrottiin taloyhtiömme remonttihankkeesta, ja ohimennen mainittiin tiistaina 3.10 suoritettavasta patterien ilmauksesta, joka tehtäisiin joka tapauksessa, oli asukas sitten kotona eli ei. Noh, en sattunut olemaan paikalla remonttimiesten lampsiessa kengät jalassa uuden uutukaisella valkoisella bukleematollani hipelöiden valkoisia huonekalujani likaisine käsineen. Enkä ollut paikalla silloinkaan, kun hyvissä ajoin (tod.näk. samana aamuna) saapunut tiedote kolahti postiluukustani alas.

Pikaisen päättelyn jälkeen totesin remppamiesten olevan syyllisiä asuntoni sekamelskan kaikelle kansalle esittelyyn. Sen ainoan kerran kun ei siivoa asuntoaan täydellisen siistiksi sieltä lähtiessään, joku tulee sisään omilla avaimilla ja jättää ovet auki ja sotkun naapuruston pällisteltäväksi.

Olen aina kuvitellut, että käytännön työtä tekevillä ihmisillä on edes hitunen maalaisjärkeä pikkupikku aivoissaan. Tulipas todistettua, että ainakaan porilaisilla remonttireiskoilla ei pahemmin löydy kapasiteettia tavallisiin arkipäivän rutiineihin.

Kävin tässä taannoin Porissa katsomassa paria asuntoa, jälleen kerran tuloksetta. Ensimmäinen oli järkyttävä, ei-ihmisen-asuttava homeenhajuinen murju, (mm. lattian kaltevuuskulma oli melkoisen päätähuimaava) ja toinen pieni kallis koppero, joka oli kyllä siisti ja ihan kiva, olemattomista neliöistä huolimatta, mutta sekin vietävä on jo varattu!

Kolmas asunnon yritelmä oli silti kyllä aivan omaa luokkaansa. Sijainti olisi kouluun ja keskustaan nähden ollut mitä parhain, sopivasti välissä lähellä kaikkea, ja kävellessäni tarkastamaan kyseistä kämppää ajattelinkin ulkoapäin alueen olevan ihan kiva ja viihtyisä. (toisin kuin pari edellistä katsastamaani slummia) Kuitenkin sisään astuessani sain tyrmistyksekseni todeta omien käsitysteni käytännöllisistä rakennusratkaisuista eroavan täydellisesti asunnon omistajan aatoksista.

Ensimmäinen järkytys oli hirvittävä reikä keskellä eteisen parkettia. (parketti oli kyllä muuten ihan siisti mutta...) Reikä?! Ihan tosissaan. Ei sentään alapuolella olevaan kämppään ihan sisälle näkynyt. Ties mikä taidekoululainen on edellisenä asukkaana yön pimeinä tunteina nirhinyt lattiaan aikansa kuluksi jonkunnäköistä tirkistys/vakoilureikää, josta voisi muun muassa kuulla ja pistää kiertoon alakerran pariskunnan synkimmät salaisuudet ja aina tilanteen tullen bongata suihkuun pyrkivät alastomat ihmiset. (Alakerrassa todennäköisesti asuu eläkeläisiä, joten laiha lohtu. Hähhää, pervo.)

WC:tä tarkastaessani totesin samanlaisen reiän sijaitsevan juuri pöntön yläpuolella, mutta se oli todennäköisesti kattonaapurin aikaansaannosta poraustavoista päätellen. En tosiaankaan kaipaa seuraa enkä valvovan silmän läsnäoloa vessareissuillani, joten ajatus asunnon hylkäämisestä alkoi olla poikkeuksellisen vahva jo tarkasteluni tässä vaiheessa.

Olohuoneen peili ja sähkökytkennät olivat seuraava kauhisteluni kohde. Peili oli ensinnäkin hirvittävän ruma, ei kehyksiä, reunat rikki ja muutenkin kamalan leventävän oloinen. Niin ja valokatkaisija sijaitsi jotakuinkin sen keskellä. Katkaisija oli todella vanhan oloinen klemppa, ja lisäksi asennustapa oli vähintäänkin epäilyksiä herättävä. Katkaisijan päälle, ja siis peilinkin päälle, oli ruuvattu ties mikä säilykepurkinpohja, jokatapauksessa erittäin teräväreunainen metalliympyrä, jonka reunoista pursusi epäilyttävän näköisiä johtoja. Ei parane mennä liian lähelle peiliä levittämään ripsiväriä, sopivan oikosulun sattuessa voi vaikka pamahtaa sulakkeet ja mennä henki.

Keittiö ei ollut siisti. Ei sitten alkuunkaan. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi ihmeelliseen puolikkaaseen seinään, joka erotti keittiön olohuoneesta. Ja kyseessä ei siis ollut pystysuunnassa puolikas seinä, kuten voisi luulla, vaan ihmeellinen lattiasta metrinkorkuinen pari metriä leveä este, joka teki "keittiössä" liikkumisesta ja kaappien avaamisesta miltei mahdotonta. Ihme karsina. Enää tarvittaisiin pari paalia pahnoja ja kanankakkaa, niin illuusio kerrostalonavetasta tms. olisi valmis. Hyvä kun mahtui kääntymään 180' ja peruuttamaan turvaan olohuoneen puolelle. Keittiön kaapeista ei sen enempää, selostukseen kuluisi liikaa aikaa, karmeat olivat, ja erityisen huvittava ilmestys oli todennäköisesti myös edellisen taidekoululaisen omaa disainia oleva lasihylly keittiön seinässä. Paksuilla ja kuluineilla rosterikannakkeilla makaava hento lasilevy ei liiemmin tehnyt meikäläiseen vaikutusta.

Eli se siitä kämpästä, kalliskin oli kuin mikä. No tulipahan ainakin käveltyä hikipäässä keskustassa useamman kilometrin verran avaimia hakiessa ja palautellessa.

Asunnonmetsästys siis jatkuu yhtä epätoivoisena kuin ennenkin. Taidanpa tästä marssia Satakunnan urheiluliikkeeseen ostamaan Haltin 8 hengen teltan ja leiriytyä keskelle Porin toria, hyvät kulkuyhteydet, sopivasti neliöitä ja mikä tärkeintä, vuokra kerrankin alle 300 € joka tapauksessa hikisestä kopperosta..