IRC-Galleria

Hän kirjoitti lastenromaania nopein sormen liikkein, sitten ajoi kaksi tuntia hakemaan uusia kirjoja postilaatikosta. Palasi takaisin.

Ja ajoi melomaan karille ajaneen, jo veteen osittain mädäntyneen proomun ympäri. Joku oli sytyttänyt vanhan hylyn palamaan. Kärventyneet puut näyttivät surullisilta, ruostuneet kyljet kuin jättimäisen olennon kylkiluut.

Seikkailujen joki kiemurteli ensin piilossa olevien mökkien, villojen ja huviloiden ohitse, jatkoi sitten sorsien pesille ja katosi läpi viljavien peltojen. Paluumatkalla hän katsoi, miten valotolpat taipuivat kumarruksiin vauhdissa kuin kaislat kanootin nokan edessä.

Koirat odottivat kotona, äreinä ja iloisina. Pienin kaikista pomppi!

Yö oli lopulta unohtunut, uusi heinäkuun viimeinen päivä oli hänen ja koirien edessä. He juoksivat halki mäntyisen niemen rantaan, missä koirat leikkivät matalassa hiekkavedessä. Lokki kellui kauempana, se katseli unisesti rannalle, jossa koirat metelöivät. Sitten se sulki silmänsä ja nukahti siniseen uneen.

Puunlatvojen välistä kohosi sadepilvien väliin uusi kuu, ja hän seisoi sitä ihastellen. Hän oli niin hiljaa, että tuuli pysähtyi sormiin.
"Minun täytyy muistaa tämä", hän ajatteli. "Nyt on kaikki mahdollista."

Karvanaama oli vihdoinkin tullut kotiin. Kesäyönä hän vaelteli usein koiriensa kanssa. Ne olivat unisia, ensin ihmeissään, mutta tottuivat pian paluuseen. Tänä yönä oli hiljaista. Järveltä ei kuulunut laulua, ranta oli autioitunut. Vain Karvanaama oli löytöretkellä.

Vanhus ja koirat kävelivät jään poikki ja kyselivät vastaantulijoilta, olivatko he nähneet oravaa. Kukaan ei ollut nähnyt viluista oravaa. He kyselivät jopa pienen luodon hiiriltä. Mutta hiiret näyttivät vaivaantuneilta ja pudistelivat päitään.

Jäätynyt järvi oli lopulta autio. Ei ollut ketään keneltä kysyä. Tuuli ulvoi ja rullasi lunta kinoksiksi saarten rantakallioille.

Vanhus ja koirat raaputtivat ajan kuluksi lunta jään päältä.
- Mitä me oikein teemme? ujoin koirista uteli.
- Tehdään ikkunoita kaloille, vanhus selitti.

Lopulta pieni poika, joka hiihti heidän ohitseen pitkin vedoin, kertoi nähneensä oravan hiihtomajan kahvilassa. Vanhus ja koirat kiittivät.

Hiihtomajan kahvila oli liian kaukana, että he olisivat jaksaneet kävellä sinne. Oravakaan ei ollut enää kateissa. Ainakaan sillä ei ollut vilu, ystävykset päättelivät ja askelsivat kohti pakettiautoa.

- Kylläpä auto kiiltää, vanhus hymyili ja avasi auton takaovet.

Vuorotellen koirat hyppivät autoon.

- Me pesimme sen tänään, rohkein koirista kertoi.
- Olittepa te reippaita, vanhus nauroi.
- Itsepalvelupesulassa, ujoin sanoi.

- Helppoa: ostimme poletit, laitoimme poletit automaattiin ja aloimme pestä autoa, rauhallisin selosti.
- Jos meillä olisi ollut enemmän kolikoita... , rohkein sanoi.
- Olisimme voineet ostaa vielä yhden poletin... , ujoin totesi.
- Ja me olisimme voineet myös vahata auton, rauhallisin täydensi.
- Auto on oikein hieno näinkin, vanhus kiitteli ja käynnisti auton.

Vanhus istui himmentyvässä katsomossa.

Näyttämöllä hehkui juopunut äiti, lapsensa silmissä loputon väsymys ja anteeksipyyntö. Katossa hurisivat ilmastointilaitteet. Vieressä kovalla tuolilla siristeli professori, joka ei enää tuntenut vanhusta.

Vanhus sulki silmänsä. Hän näki itsensä ojentavan käden kaltereiden välitse ja tarttuvan avainnippuun. Avaimet kilisivät hänen käsissään. Nyt hän olisi vapaa, vanhus tuumiskeli.

- Epäreilua, anna ne minulle, kuiskasi ääni näyttämön reunalta.

Hän avasi silmänsä. Näyttämö oli autio ja hetkeksi himmentynyt, sitten kirkastui. Punainen esirippu ei liikahtanut. Vanhus oli hieman pettynyt.

Kirjailija nousi lavalle ohjaajan ja näyttelijöiden seuraan. Vanhus taputti ystävälleen. Aplodit aaltoilivat. Vanhus piti kädessään ensi-iltalahjaa. Hän puristi sitä lujaa. Salissa leijui kitkerä tuoksu kuin jossain poltettaisiin vaahteran lehtiä.

Kuu oli korkealla puolikkaana ja kirkkaana.

Vanhus kiipesi lasten aamupäivällä rakentaman lumilinnan vartiotorniin. Koirat leikkivät valleilla ja rohkein pujahti lumitunneliin ilmestyen ihmeissään metsikön puolelta ulos.

Pienin koirista asetti jäisen arkun linnan ulkonemalle. Muut juoksivat arkun eteen ja vaikenivat.

- Mitä te oikein touhuatte? vanhus kysyi.

Kukaan ei vastannut. Jäisen arkun sisällä oli kynttilä, jonka vanhus lopulta sytytti juhlallisesti.

- Nyt se hyräilee, vanhin koirista sanoi.

Puolikuu taivalsi pilvettömällä taivaalla. Koirat makasivat hievahtamatta jäisen arkun huuhtelemassa kynttilävalossa.

- No niin, vanhus henkäisi ja piti kädessään poskesta irronnutta hampaan puolikasta. - Arvoitus on ratkaistu!

Hän ei olisi ikinä uskonut, että olisi onnistunut keksimään mysteeriä. Pakkasilma napsutti muistopatsasta. Vanhus pudotti hampaan takin taskuun, tyhjä aukko jomotti suussa.

Orava laskeutui puun runkoa alas, virnuili.
- Siinä se nyt on: hauta.

Vanhus nyökkäsi. Hauta oli pitkä, hän mietti oliko teloitettujen ruumiit pinottu siistiksi pinoiksi vai oliko ne aikanaan vain heitetty montun pohjalle.

- Ihan helppoa, orava jatkoi. - Hyvää matkaa.

Samassa jäinen maa suli, sora liikehti vanhuksen alla ja hän vajosi saappaittensa alle paljastuneeseen hiekkakuiluun.

Vanhus jähmettyi paikalleen. Saman tehtaan edessä hän oli lapsena pelännyt, mitä kotona sanottaisiin, eikä hän pystynyt poistamaan muistoa. Vanhus tunnusteli miltä silloin tuntui ja miten se erosi siitä, mitä hän nyt tunsi. Ei miltään. Paitsi ontolta.

Variksia laskeutui osittain romahtaneelle muurille. Niiden silmät olivat elottomat. Vanhus kaivoi olkalaukkuaan ja kaivoi sieltä tomuttuneen muistikirjan.

Toinen variksista, se huonosiipinen kallisti päätään.
Sitten se sanoi: - Loistavaa. Juuri tuota me olemme odottaneet.
- Jätä kirja tänne, toinen lintu kannusti.

Vanhus pohti ennen kuin puhui.
- Annatteko kirjan sitten takaisin?
Huonosiipinen korjasi ryhtiään.
- Saat nähdä.

Vanhus ojensi muistikirjan ja huonosiipinen nappasi sen vaivattomasti vanhuksen sormien välistä. Varis laskeutui toisen viereen muurille, mutta kumpikaan ei vaivautunut edes tutkimaan muistikirjaa.

- Vaihtokauppa on suoritettu, toinen lintu sanoi.
- Mitä?
- Voit mennä nyt tehtaaseen, huonosiipinen selitti.

Vanhus käveli huumaantuneena haljenneet portaat ja jähmettyi murattien valtaaman suuren oven eteen. Uteliaat varikset seurasivat häntä katseillaan.

Oli pakkasyö, kaikki kävelivät nopeasti kadulla paitsi vanhus ja koira. Hän seisoi katulyhdyn valossa. Koiralla ei ollut kiire, se haisteli innoissaan lumikasaa. Välillä häntä nousi antenniksi ja reisilihakset värisivät.

Vanhus katsoi ainoaa toimivaa katulyhtyä. Valaistus oli miellyttävän kirkas, se huuhteli maiseman puhtaaksi. Kun vanhus seisoi yksin katulyhdyn alla, hän ymmärsi, ettei pelännyt mitään. Tyhjän taju. Ilman katulyhtyä hän olisi tyhjyydessä.

Vanhus hymyili, koira halusi jo jatkaa lenkkiä. Vanhus tuijotti yksitellen mustuvia ikkunoita kerrostalossa. Ihmiset makasivat jo vuoteissaan, nukahtaisivat. Eivät ehkä kaikki. Unettomuudesta kärsi moni.